Teksti Santeri Heinonen
Nuoriso on ollut pilalla koko länsimaisen sivistyksen ajan, siis yli kaksituhatta vuotta. Jo
antiikin kreikkalaiset olivat nimittäin sitä mieltä, että nuorison tapainturmelus ja muu
kuvainraastaminen tulevat johtamaan tulevaisuuteen, jossa kaikki on huonommin. Sama
laulu jatkuu edelleen. Ja nyt on vielä ne kännykät ja roadmanit ja kaikki!
Jokainen meistä äänioikeutetuista on aikanaan opiskellut suomalaisessa peruskoulussa.
Toki oppisisällöissä ja painotuksissa on vuosien mittaan tapahtunut muutoksia, mutta
sehän on vain muuttuneista oloista ja asenteista johtuvaa. Koulu nykyään on erilainen
verrattuna meidän opiskeluaikaamme, ja se puolestaan oli erilainen kuin meidän
vanhemmillamme. Ei se siitä sen huonommaksi ole silti muuttunut.
Mihinkään ei pääse siitä, että Suomessa koulutus on edelleen korkealaatuista ja pyrkii
tarjoamaan yleissivistystä ja turvaa kaikille. Me vanhemmat luovutamme lapsemme
koulupäivän ajaksi toisten huomaan ja haluamme luottaa siihen, että omasta lapsestamme
pidetään koulussa huolta. Koulussa opetellaan tietoja ja taitoja sellaista huomista varten,
jossa meitä nykyisiä aikuisia ei enää ole.
Olen toiminut yläkoulussa opettajana nyt muutaman vuoden ajan. Koska opetan äidinkieltä
ja kirjallisuutta, saan tutustua nuorten ajatusmaailmaan heidän kirjoitelmiensa kautta.
Niiden pohjalta voin ilmoittaa, että vastoin yleistä käsitystä nuoriso ei ole pilalla mutta sillä
on pärjäämisen kanssa vaikeuksia.
Nykyisen nuorison suurin ongelma on se, että he eivät osaa olla nuoria. He ottavat
paineita kaikesta mahdollisesta: koulunkäynnistä, kavereista, harrastuksista, ulkonäöstä,
seurustelusta, kesätöistä… Luokanvalvojana olen tehnyt ratkaisuja kevennetyistä ja
lyhennetyistä koulupäivistä esimerkiksi siksi, että 8.-luokkalainen oppilas laskee
matematiikan tehtäviä neljän aikaan aamuyöstä. Minä en ole huolissani niistä oppilaista,
joita koulumenestys ei kiinnosta pätkääkään. Kyllä he tiensä lopulta löytävät. Minä olen
huolissani niistä tunnollisista, joille numero yhdeksän on liian huono arvosana, vaikka se
nimensä mukaisesti on ‘kiitettävä’.
Me tiedämme sanonnan perusteella, mikä valuu alaspäin. Tehtäviä ja hankkeita kyllä
lisätään, mutta resurssit eivät seuraa perässä. Kouluihin osataan kohdistaa ihmeellisen
monentyyppistä tyytymättömyyttä. Kuka siitä kärsii, jos eivät oppilaat?
Peruskoulut yrittävät tehdä kaiken niille sälytetyn työn sillä rahalla, joka niille annetaan.
Toistaiseksi en ole ollut töissä yhdessäkään koulussa, joka olisi kylpenyt yltäkylläisyydessä
- meidän opettajien pitää esimerkiksi miettiä sitäkin, kuinka revenneitä käytetyt oppikirjat
saavat vielä olla seuraavaa lukuvuotta varten, koska kaikille ei voida uutta kuitenkaan
hankkia.
Kouluun tuo turvaa se, että on riittävästi aikuisia, jotka kohtaavat lapset ja nuoret. Nuo
aikuiset miettivät opiskelun kuormitusta, ohjaavat oikeanlaiseen ravitsemukseen ja
riittävään lepoon sekä kuuntelevat huolia. He siis täydentävät sitä kasvatustyötä, jota me
vanhemmat teemme kotona. Me haluamme, että lapsillamme on tarjolla riittävästi auttavia
käsiä ja kuuntelevia korvia. Me haluamme, että kouluissa on tarpeeksi kasvattajia ja
ohjaajia tukemassa meidän lastemme kasvua aikuisiksi. Lisäksi me haluamme, että
meidän lapsillemme on tarpeen tullen tarjolla riittävästi (mielen)terveys- ja sosiaalipalveluja
niihin tilanteisiin, kun se tavallinen turvaverkko ei riitä. Ja jos mahdollista, riittävän
hyvälaatuisia koulukirjoja.
Nykyisessä ajassa yritetään löytää helppoja ratkaisuja, hoetaan yhtä asiaa kuin jokin
Putouksen sketsihahmo. Kännykät pois! Some pois nuorilta! Kuria, kuria, kuria! Ja niin
edelleen.
Mieleen piirtyy väistämättä kuva saksia heiluttavasta Don Quijotesta, joka käy taistoon niin
tuulimyllyjä kuin ratikkaakin vastaan. Ei noista kahdesta silti näiden vaalien
keihäänkärjeksi ole, tai jos joku niin ajatteleekin, jotain paljon merkittävämpää on
unohtumassa: minun lapseni, ja sinun lapsesi ja lapsenlapsesi.
En toimi opettajana Ylöjärvellä, joten minulla ei ole tässä omaa lehmää ojassa. Satun vain
työskentelemään suomalaisessa peruskoulussa, ja olen tehnyt riittävästi samansuuntaisia
havaintoja voidakseni sanoa asioista oman näkemykseni. Lapset ja nuoret eivät ole pilalla,
mutta he tarvitsevat meitä aikuisia – niin vanhempia kuin muitakin kasvattajia. Se
ratkaistaan riittävällä resurssoinnilla.
Hyvinvoivat lapset jaksavat kiinnittyä kouluun, huonosti voivat jäävät kotiin. Haastan
tulevan valtuuston seuraamaan koulujen poissaolojen määrää: tavoitteena olkoon saada
ne puolitettua seuraavien neljän vuoden aikana. Budjetoinnin tulee tukea kouluissa
tehtävää perustyötä.
Santeri Heinonen